Ulla Kulmala – Finland

[Editor’s Note: This is a brave woman to come forward with her testimony; it is extremely heartfelt and well-written, but please keep in mind there are a few grammatical errors, as Finnish, not English is her first language]

Me and Kalibu

My story with Kalibu began with me receiving a call from God in July 2004. He told me to ask and He would give me the nations. This is the only time I ever have ”heard” (was it audible or not, I don’t know) God speaking to me. It was sooooo real!

That autumn I heard about Out of Africa and Michael Howard and I went to one of their meetings in Finland. In that meeting I found freedom in worship and I was thrilled about God. All the autumn I had been asking God for the nations and understood that the prayer started to change me.

I had a background of a relationship with a narcissist man and had been then healing of it already for 6 years. I had a son from that relationship, but we were in no connection to the father (my son has no father in official papers). This worship made it possible for God to touch me there, where no man could and I felt that my inner healing got completed.

I received a newsletter of Out of Africa and there was an announcement of teachers wanted at Kalibu Academy. Immediately my heart started to pound and somehow I knew this was for me. I went to another meeting of OOA and went to ask from Michael if my kind of teachers would be needed there. He asked me to write him and tell my story and how long I would be willing to stay in Malawi. And I did that.

I was very concerned about how he would take it that I have a little son (being a single mother) and would it be a hindrance to my going to mission field. His reply was all mercy to me! He didn’t say anything about my son, only about me organizing my finances so that I wouldn’t be a burden there.

I got a support group for the finances and I sold my house (had it for 6 years and I myself sold it in 2 weeks!) and my car and gave up our beloved dog to another family. In the beginning of August 2006 we flew to Malawi.

I was wondering already in the plane that why am I going under this man’s authority, because I got rash already out of his presence. But still I felt I was doing the right thing. So, I knew what kind of man was there to be my boss and pastor (and I was not happy about it). Still, I had the calling.

I was living with my 7 year old son in Michael Howard’s own house for over 6 months and had to see him quite a lot. I got to know his personal assistant, Gift, who was attending for him. They went together almost everywhere, except when he was abroad. During those times we (I and Gift) worked together to help finish the school. We became friends.

For the first three months in Malawi I was sewing curtains for the classrooms, then I did the curriculum for PE for the school and finally they put me in the tuck shop with Elena (from Lithuania). During that time I had couple of incidents where I was shouted at for really no reason. An example is when I had to go through two shipping containers and list all the stuff there. They were some personal belongings of people who had intended to come to Malawi but had not come. So I made the lists with a couple of helpers. Later on Michael asked me to find some furniture from the containers for one of the staff members. I told him that there really wasn’t any furniture (just kitchen staff and clothes, pillows and other little things). Then Michael shouted at me saying:”Why are you always complaining and whining – I know there is furniture. Go and find it!” I was stunned and said there really isn’t any furniture, no beds, no chairs etc. ”I know there are utensils, pots etc. Go and find them!” So, it was his choice of words that had made all this fuss and I was hurt… It was never discussed, but I had to discuss it a lot with my Father and finally He helped me to forgive.

My time in Kalibu was hard. I was constantly accused of being lazy even though my day began at 7 and ended after 5pm. I had PE lessons and then I was in the tuck shop and had intercession group and Bible study. At the same time I had my little son at home school with his own teacher and I didn’t have much time for him. I had to work every weekend either Sat or Sun. I could not eat at lunch because I had to be in the tuck shop that time and I got thinner and thinner. I weighed only 57 kg (172 tall) when coming out of Kalibu. I am more of a hard worker than a visionary and beginner of things, so Michael was probably not pleased with me there. He expected me to be a go-getter in some other way than I was.

I was shouted at a couple of times after that first time and some of those times happened in the presence of my son. He got afraid and was asking: ” What happens to us now? Are they throwing us out? Where are we going then?” I promised to my son, that if this happens once more, we are leaving.

Me being a ”self sufficient” woman was irritating to Michael. I bought my car alone, I sent my mechanic to South-Africa to get a new car for me alone – that was too much for him and actually he ruined that trip by wanting to transfer my car money through OOA’s Finnish bank account and then on to his South-African friend’s bank account and did not allow me to give that money in cash to the mechanic. It caused a delay in the mechanics stay in South-Africa (Michael’s friend didn’t want to give the money out in time) and he ran out of money for living and traveling back. Then I got a phone call from Paisley Mavutula. He shouted that: ”What’s wrong with you? There must be something wrong with you because everything you touch goes wrong!” and went on admonishing me of all the trouble.  All powerful men (Mr. Oresti included) tried to get some money to South Africa for my mechanic, but they failed. Michael’s houseboy Stamford and I prayed and declared that no man shall get glory of the rescue of this all, and so it happened. Some unknown man offered to lend money to my mechanic and he got away and brought me a very good RAV4 that is still in use in Kalibu. Hallelujah!!! 🙂 (I sold the car to a Lithuanian family in Kalibu after leaving Malawi.)

My leaving Malibu in January 2008 happened like this:

The new term had begun and we (Elena and I) had found couple of faults in the timetables. I went to the Headmaster’s Office (Michael Howard) to report the faults.  I told him that first – there were lessons for both of us when it was the time for tuck shop deliveries (nobody else would be there to receive them) and second – I had two groups at the same time in PE (over 50 students at the same time).

He exploded! He shouted at me with spit flying and his face all red:” You whiner and complainer! Can’t you do anything else? You want to know what I think of you? ….. ” And he went on telling what he thought of me. I was just looking at his face and thought: ”Ok, this is the last time he shouts at me.” Then he said:” I don’t even understand why you came here! You are so unthankful, you never have opened your pockets and given anything to anybody….” and on and on he went. (I had given more than he knew, even to Paisley and so many others, but didn’t tell others of my giving). Then he said:”Why don’t you go?Just leave!”   ”Go home? May I?” I asked. ”Sure! Go! Go tomorrow!”   I said: ”Thanks” and left the office. The door had been open all the time, so all the administration building heard the whole story. 🙂

But walking out I felt for the first time in ages that Jesus was just behind my shoulder and I was happy. I had not been shedding tears as I usually had been when somebody shouted at me, and I felt strong. The strange thing in this was that he told me to go home. Elena had been in his office couple of times and asked if she could leave and go back home, but he had denied it from her. And now me he urged to go!

I started packing and wrote a letter about accepting the permission to leave Kalibu. I wrote too long a letter and so gave him many weapons that he used in his reply to me. He didn’t give me permission to leave before he finds a qualified replacement (Masters degree in PE – from Malawi????). I went to see a lawyer to ask, can he restrict me from going or can my TEP be cancelled. The lawyer said (after seeing his reply letter to me) that I am safe and now I had to  write another letter just telling that the former letter was a resignation letter to inform him that I am leaving. The lawyer immediately saw what was it about: power, manipulation and control.

I did that and took this second letter personally to Michael’s office with one other task paper. He didn’t open the letter, so I told him that I was leaving the premises and the work after two days. He said that no, I’m not leaving before he finds me a replacement. I said I am leaving on Friday, the day after tomorrow. Then he was just silent and looked at me. It came to my mind that he had sometime told us that as long as he shouts everything is still ok, but if he is silent then he is really angry. Now he was silent. Then he was hissing through his teeth:” You are the most disgusting person I’ve ever met! Be sure I’ll report to your headmaster in Finland what kind of person you are!” Well, that didn’t shake me, because my headmaster really knew me from 6 years of time at work. So I just thanked him and left. That was the last time I saw him in Malawi.

I moved out, all the white people inside the ministry turned their backs to me and didn’t even help in the moving. I went back to Finland for a month and came back to Malawi to work in a Malawian ministry and actually I am part of it still (SOJEMI = Souls for Jesus Ministry International). Gift’s father is a leader pastor in the ministry and he wanted me to come and work in his ministry. Gift and I established a youth ministry inside that ministry and I am still visiting Malawi almost every year. (Our Christian school in Finland has begun a project there to build a youth center/Bible school/vocational school/clinic for the poorest of people.)

During that springtime of 2008 I was living in Lilongwe (360 km from Blantyre) and was feeling very bad about this unsettled relationship with Michael and I prayed and fasted for right words to write to Michael. I didn’t want to apologize anything that I didn’t feel I can stand behind, but I wanted to apologize.  After three days I got this sentence into my spirit: ”Forgive me the disappointment I caused you.” So I wrote that and the reply you can read from beneath.

—————-
NowQuoting “Ulla \SisU\ Kulmala” :
 
3.5.2008
 
Pastor,
 
Forgive me the disappointment I caused you.
 
Miss Ulla
—————–
4.5.2008
Dear Ulla
Not at all! One day, sooner or later you will have to come to real
terms with God and me in a PROPER fashion. This pathetic attempt is
totally unacceptable and you know that very well. It is better you had
not even attempted it. The very fact that you are admitting proves my
point. This does not work in my eyes and certainly will not work in
God’s eyes. It is entirely up to you how long you wish to remain in
bondage.
Pastor
—————–
I was perplexed about this answer first. He doesn’t forgive me!!! What do I have to do? I contacted OOA chairman in Finland (Andreas Wirth) and sent him the e-mails and told the situation thoroughly. He told me to be free. So I left the thing there.
As I was about to leave the country (for Finland) permanently in July 2008, the previous evening I got this:
—————–
—– Original Message —– From: <michael@outofafrica.fi>
To: Ulla
Sent: Monday, July 14, 2008 12:14 PM
Subject: Re: To you.
Dear Ulla
You are leaving Malawi and as far as I am concerned issues are NOT resolved and the books are not balanced. You have not repented in  proper Biblical fashion and this you need to do. You will be seeing me  in Finland and not least of all because you will be Andreas Wirth’s daughter’s teacher. I do not want Malawian issues in Finland.
Pastor
——————-

I didn’t reply to that.

I left for Finland.

In Finland I was still pondering what could I do to make thing well. I asked one Finnish YWM leader  for advice and he told me to just pray for mr Howard. God saw gold in the dirty mud and I was to bless that gold in him.

In April 2009 I went to OOA meeting in Finland. I had decided to say to mr Howard exactly the same sentence I wrote to him earlier. I did that. He said that he had forgiven me long ago! (He had not told it to me…) and then, as a spike, he went on saying: ”I told you that you will be bound until you do it properly.”

Since that I haven’t been in any contact with him, except I greeted him in the wedding of Gift’s (He came to Finland to study and married a Finnish lady here!). I was so disappointed that Gift invited him. He did have a speech there and he was just belittling Gift in front of all his friends and family (”Don’t ever let Gift make any business, he will just fail” etc.). I was so angry! And then he just sailed away smiling.

He has obviously told people here in Finland his own opinions about me. I just recently heard that one church leader had told to one of my friends that my opinions about Kalibu and OOA can not be taken seriously, because I had some ”men issues” in Malawi… I really would like to know what men issues did I have. I didn’t recognize any!

But this is my story, or at least some of it. If I hadn’t had that past experience about narcissist man, I probably would have been much more wounded after Malawi. Now I had at least a bit learned to see, what is a lie and what is true. Even my son said once crying in the back seat of my car (after hearing Paisley shouting to me on the phone), that :”Doesn’t even the Bible say that be kind to each other?” Yes, that’s what we should do.

I really hope and pray, that God will get through to mr Howard’s heart. I really hope and pray! There is good in him, those pieces of gold…


Minä ja Kalibu
Minun tarinani Kalibun kanssa alkoi siitä, kun sain kutsun Jumalalta heinäkuussa 2004. Hän käski minua anomaan ja Hän antaisi minulle kansakunnat. Tämä on ainoa kerta, kun olen koskaan ”kuullut” (oliko se oikeasti korvin kuultu ääni vai ei, en osaa sanoa)Jumalan puhuvan minulle. Se oli niiiiiin todellista!
Sinä syksynä kuulin Out of Africasta ja Michael Howardista ja menin yhteen heidän kokouksistaan Suomessa. Tuossa kokouksessa löysin vapauden ylistyksessä ja olin innoissani Jumalasta. Koko syksyn olin pyytänyt Jumalalta kansakuntia ja tajusin, että tuo rukous alkoi muuttaa minua.
Minulla oli taustalla suhde narsistisen miehen kanssa, josta olin eheytynyt jo kuuden vuoden ajan. Minulla oli lapsi tuosta ihmissuhteesta, mutta emme olleet missään yhteyksissä isään (pojallani ei ole isää virallisissa papereissa). Ylistyksessä koin Jumalan voivan koskettaa minua sinne, mihin kukaan ihminen ei pystynyt ja koin, että sisäinen eheytymiseni täydentyi ja tuli päätökseen.
Sain Out of African uutiskirjeitä ja eräässä niistä oli työpaikkailmoitus Kalibu Academy:n tarvittavista opettajista. Välittömästi sydämeni alkoi hakata ja jotenkin tiesin, että tämä oli minulle. Menin toiseen OoA:n kokoukseen ja kysyin Michelilta tarvittiinko minunlaisiani opettajia koululla. Hän pyysi minua kirjoittamaan ja kertomaan tarinani ja sen, kuinka kauan olisin halukas olemaan Malawissa. Sen tein.
Olin kovin huolissani siitä, miten hän suhtautuisi siihen, että minulla oli pieni poika (että olin yksinhuoltaja) ja että olisiko se este minun lähtemiselleni lähetyskentälle. Hänen vastauksensa oli minulle pelkkää armoa! Hän ei sanonut sanallakaan mitään pojastani, vaan kysyi, miten aioin järjestää talouteni siten, etten olisi taakka toisille Malawissa.
Sain kasaan kannatusrenkaan talouteni turvaamiseksi ja myin oman taloni (minulla oli ollut se kuusi vuotta ja myin sen itse kahdessa viikossa!!!) ja autoni ja luovutimme rakkaan koiramme toiseen perheeseen. Elokuun alussa 2006 lensimme Malawiin.
Mietin ja ihmettelin jo lentokoneessa, miksi oikein olin menossa tämän miehen auktoriteetin alle, vaikka sain ihottumaa jo hänen läsnäolostaan. Mutta kuitenkin koin tekeväni aivan oikein. Eli tiesin, millainen mies tulisi olemaan pomoni ja pastorini (enkä ollut siitä iloinen). Kuitenkin minulla oli kutsu, tahdoin tehdä työtä nuorten parissa.
Asuin seitsenvuotiaan poikani kanssa Howardin omassa talossa yli kuusi kuukautta ja jouduin kohtaamaan häntä aika paljon. Tutustuin hänen henkilökohtaiseen avustajaansa Giftiin, joka palveli häntä. He menivät joka paikkaan yhdessä, paitsi kun pastori oli ulkomailla. Noina aikoina me (Gift ja minä) työskentelimme yhdessä saadaksemme koulun valmiiksi. Meistä tuli ystäviä. (Tähän väliin tahdon sanoa, että Gift seurusteli koko tuon ajan Esterin kanssa ja meni hänen kanssaan kihloihinkin – meillä ei ollut suhdetta, 13 vuotta nuorempi pikkupoika kun oli! 🙂  )
Kolme ensimmäistä kuukautta Malawissa ompelin verhoja koululle, sitten kirjoitin liikunnan opetussuunnitelman koululle ja lopulta minut pantiin koulun kantiiniin töihin yhdessä Elenan (Liettuasta) kanssa. Tuona ajanjaksona minulla oli pari tilannetta, joissa minulle huudettiin aivan ilman syytä. Yksi tilanteista oli se, kun minun käskettiin käydä läpi ja luetteloida parin kontin sisällöt. Tavarat olivat joiden henkilökohtaisia tavaroita, jotka he olivat lähettäneet edeltä tullakseen itsekin Malawiin, mutta eivät sitten olleetkaan tulleet. Niinpä sitten teimme luettelot parin apulaisen kanssa. Myöhemmin Michael käski minun etsiä konteista huonekaluja eräälle henkilökunnan jäsenelle. Kerroin, että konteissa ei juuri ollut lainkaan huonekaluja (vain keittiötarvikkeita ja vaatteita, tyynyjä ja muita pikkutavaroita). Silloin Michael huusi minulle sanoen:” Miksi sinä aina valitat ja vingut – minä tiedän, että siellä on huonekaluja. Mene ja etsi ne!” Olin aivan ällistynyt ja sanoin, ettei siellä oikeastaan ollut huonekaluja, ei sänkyjä, tuoleja jne. ”Tiedän, että siellä on ruokailuvälineitä, kattiloita jne. Mene ja etsi ne!” Eli hänen sanavalintansa oli saanut aikaan koko metakan ja minä olin satutettu… Asiasta ei koskaan keskusteltu, mutta minun täytyi kyllä keskustella siitä paljonkin Isäni kanssa ja lopulta Hän auttoi minua antamaan anteeksi.
Aikani Kalibussa oli rankkaa. Minua syytettiin toistuvasti laiskaksi vaikka päiväni alkoi klo 7 ja päättyi klo 17 jälkeen. Minulla oli liikuntatunteja ja olin kantiinissa ja sen lisäksi minä johdin esirukousryhmää ja raamattuopetusta. Samaan aikaan pieni poikani oli kotikoulussa oman opettajansa kanssa eikä minulla ollut juurikaan aikaan hänelle. Minun täytyi olla töissä kantiinissa joka viikonloppu joko lauantaina tai sunnuntaina. En voinut ruokailla lounasaikaan muiden opettajien tavoin, koska minun täytyi olla kanttiinissa tuo aika ja minä  laihduin laihtumistani. Painoin vain 57 kiloa (172 cm pitkä) tullessani ulos Kalibusta. Olen enemmän työn raskaan raataja kuin visionääri ja asioiden aloittaja, joten Michael ei todennäköisesti ollut tyytyväinen minuun. Hän oletti minun olevan henkilö, joka menee ja ottaa, aivan eri tavalla kuin minä olin.
Minulle huudettin muutamaan otteeseen tuon ensimmäisen kerran jälkeen ja jotkut niistä tapahtuivat poikani läsnäollessa. Hän alkoi pelätä ja kyseli:”Mitä meille nyt tapahtuu? Heittääkö ne meidät ulos? Mihin me sitten mennään?” Lupasin pojalleni, että jos tämä tapahtuu vielä kerran, me lähdemme.
Minun olemiseni ”omillan pärjäävä” nainen oli Michaelille ärsyttävää. Ostin ensimmäisen autoni omin päin, lähetin mekaanikkoni hakemaan minulle toimivampaa autoa Etelä-Afrikasta – ne olivat hänelle liikaa, ja itseasiassa tuon jälkimmäisen reissun hän sotki haluamalla siirtää autorahani Out of African tililtä Suomesta Etelä-Afrikkalaisen ystävänsä tilille, josta mekaanikko voisi rahat sitten hakea. Hän ei sallinut minun antaa rahoja käteisenä mekaanikolleni. Tämä järjestely aiheutti viivästyksen (3 vrk) mekaanikkoni oleskelulle Etelä-Afrikassa (tuo ystävä ei halunnut antaa rahoja mekaanikolleni ajallaan) ja häneltä loppui elämiseen ja paluumatkaan antamani rahat kesken. Silloin minä sain puhelun Paisley Mavutulalta. Hän huusi minulle: ”Mikä sinussa on vikana? Sinussa täytyy olla jotain vikaa, kun kaikki mihin kosket menee pieleen!” ja jatkoi nuhtelemalla minua kaikseta aiheuttamastani vaivasta. Kaikki vaikutusvaltaiset miehet yrittivät saada mekaanikolleni rahaa Etelä-Afrikkaan, mutta epäonnistuivat siinä. Michaelin palveluspoika Stamford ja minä rukoilimme ja julistimme, että kukaan ihminen ei tule saamaan kunniaa koko asian pelastuksesta ja niin tapahtuikin. Joku tuntematon mies tarjoutui lainaamaan rahaa mekaanikolleni ja hän pääsi lähtemään kotiin ja toi minulle erittäin hyvän RAV 4:n, jka on vieläkin Kalibun käytössä. Halleluja!!!! 🙂  (Myin Malawista lähtiessäni auton Liettualaiselle perheelle Kalibussa.)
Lähtemiseni Kalibusta tapahtui seuraavasti:
Uusi lukukausi oli juuri alkanut (tammikuu 2008) ja me (Elena ja minä) olimme huomanneet joitakin päällekkäisyyksiä lukujärjestyksissä. Menin rehtorin kansliaan (Michael Howard) raportoimaan asiasta. Kerroin, että ensinnäkin meillä kummallakin oli yhtäaikaa oppitunteja silloin, kun kanttiiniin tuli toimituksia (kuten jäätelöt) ja kukaan ei ollut silloin vastaanottamassa niitä, ja toiseksi – minulla oli kaksi eri liikuntaryhmää merkitty yhtäaikaa lukujärjestykseen (yli 50 oppilaan ryhmä).
Hän räjähti! Hän huusi minulle sylki lentäen ja kasvot punaisena: ”Sinä vinkuja ja valittaja! Etkö osaa tehdä mitään muuta? Tahdotko tietää, mitä ajattelen sinusta? …” ja hän jatkoi kertoen oman mielipiteensä minusta. Minä vain katselin hänen kasvojaan ja ajattelin: ”Selvä, tämä on viimeinen kerta, kun hän huutaa minulle.” Sitten hän sanoi: ”En edes ymmärrä, miksi tulit tänne. Olet niin kiittämätön, et koskaan ole avannut taskujasi ja antanut kenellekään mitään…” ja niin hän jatkoi ja jatkoi. (Olin antanut enemmän kuin hän tiesikään, jopa Paisleylle, ja monille muillekin, mutten kertonut toisille antamisistani.) Sitten hän sanoi: ” Mikset lähde? Mene!” ”Lähtisin kotiin? Saanko?” kysyin. ” Toki! Mene! Mene jo huomenna!” Sanoin: ”Kiitos” ja lähdin toimistosta. Ovi oli ollut auki koko ajan, joten koko hallintorakennus oli kuullut koko tarinan. 🙂
Mutta kävellessäni ulos, pitkästä pitkästä aikaa, tunsin, että Jeesus oli aivan olkani takan ja olin onnellinen. En ollut vuodattanut kyyneleitä, kuten yleenä, kun minulle joku huusi, ja tunsin vahvuutta. Kumma asia tässä koko tilanteessa oli se, että hän käski minun lähteä kotiin. Elena oli ollut hänen toimistossaan pariin kertaan kysymässä, saisiko hän lähteä kotiin ja häneltä se oli aina kielletty. Ja nyt minua hän kannusti lähtemään!
Aloin pakata ja kirjoitin kirjeen, jossa kerroin hyväksyväni hänen ehdotuksensa lähteä Kalibusta. Kirjoitin aivan liian pitkän kirjeen ja annoin hänelle useita aseita, joita hän käytti vastauksessaan minulle. Hän ei antanut minulle lupaa lähteä ennen kuin hän löytäisi tilalleni pätevän sijaisen (liikuntatieteen maisterin – Malawista???). Menin kysymään neuvoa asianajajalta siitä, voiko hän estää minua lähtemästä tai voidaanko oleskelulupani kumota. Asianajaja sanoi (nähtyään hänen vastauskirjeensä), että olen turvassa ja nyt minun vain pitäisi kirjoitta uusi kirje, jossa hyvin lyhyesti kerron, että edellinen kirje ei ollut pyyntö saada lähteä vaan ilmoitus siitä, että lähden. Asianajaja välittömästi huomasi, mistä oli kysymys: vallasta, manipulaatiosta ja kontrollista.
Tein toisen kirjeen ja vein sen henkilökohtaisesti Michaelin toimistoon erään toisen työpaperin kera. Hän ei avannut kirjettä, joten kerroin hänelle, että olin lähdössä alueelta ja töistä kahden päivän päästä. Hän kielsi ja sanoi, että en tule lähtemään enne kuin hän löytää minulle pätevän sijaisen. Vastasin lähteväni perjantaina eli ylihuomenna. Tuolloin hän olikin sitten vain hiljaa ja tuijotti minua. Mieleeni tuli, että hän oli joskus kertonut, että niin kauan kuin hän huutaa, kaikki on hyvin, mutta jos hän on hiljaa, silloin hän on todella vihainen. Nyt hän oli hiljaa. Sitten hän sihisi hampaittensa välistä: ”Olet yököttävin ihminen, jonka olen koskaan tavannut! Saat olla varma, että raportoin rehtorillesi Suomessa siitä, millainen ihminen olet!” No, tuo ei minua järisyttänyt, koska minun rehtorini tunsi minut kuuden vuoden ajalta. Tuo oli viimeinen kerta, kun näin hänet Malawissa.
Minä muutin ulos, kaikki Kalibun valkoiset käänsivät minulle selkänsä eivätkä auttaneet edes muutossa. Menin kuukaudeksi Suomeen ja palasin Malawiin työskennelläkseni Malawilaisessa palvelutyössä ja olen itseasiassa edelleen tuossa työyhteydessä (SOJEMI= Souls for Jesus Ministry International). Giftin isä on johtava pastori tuossa palvelutyössä ja hän tahtoi minun tulevan työyhteyteen heidän kanssaan. Gift ja minä aloitimme nuorisotyön tuon palvelutyön sisällä ja vierailen yhä miltei vuosittain Malawissa. (Pari kristillistä koulua Suomessa ovat aloittaneet yhteistyöprojektin, jonka päämääränä on rakentaa nuorisokeskus/ raamattukoulu/ ammatiikoulu/ klinikka kaikkein köyhimmille lapsille ja nuorille.)
Tuon kevään 2008 asuin Lilongwessa (360 km Blantyresta) ja olin levoton tämän ei-sovitun tilanteen johdosta Michaelin kanssa, ja siksi rukoilin ja paastosin, jotta saisin oikeat sanat kirjoitettavaksi hänelle. En tahtonut pyytää anteeksi mitään sellaista, jonka takana en voinut seisoa, mutta tahdoin pyytää anteeksi. Kolmen paastopäivän kuluttua sain yhden lauseen: ” Anna anteeksi se pettymys, jonka aiheutin sinulle.” Siispä kirjoitin sen ja vastauksen voit lukea alta.
4.5.2008
Rakas Ulla,
Ei toimi! Eräänä päivänä, ennemmin tai myöhemmin, sinun täytyy hoitaa homma Jumalan ja minun kanssani OIKEALLA tavalla. Tämä säälittävä yritys on täysin ei hyväksyttävä ja tiedät sen oikein hyvin. Olisi ollut parempi, ettet olisi edes yrittänyt. Se tosiasia, että myönnät asian, todistaa sen. Tämä ei toimi minun silmissäni, eikä todellakaan tule toimimaan Jumalan silmissä. On täysin sinusta kiinni, kuinka kauan tahdot pysyä siteissä.
Pastori
Olin todella hämilläni tästä vastauksesta aluksi. Hän ei anna minulle anteeksi!!!! Mitä minu pitää tehdä? Otin yhteyttä OoA:n puheenjohtajaan Suomessa (Andreas Wirth) ja lähetin hänelle sähköpostit ja kerroin tilanteen perusteellisesti. Hän sanoi, että saan olla vapaa, joten jätin asian siihen.
Kun olin lähdössä maasta kokonaan heinäkuussa 2008, sain edeltävänä iltana tämän:
Maanantai 14.7.2008
Rakas Ulla,
Olet lähdössä Malawista ja mitä minuun tulee, asioita EI ole sovittu ja kirjanpito ei ole tarkastettu. Et ole tehnyt parannusta oikealla, raamatullisella tavalla, ja se sinun tulee tehdä. Tulet näkemään minua Suomessa, eikä vähiten sen vuoksi, että tulet olemaan Andreas Wirthin tyttären opettaja. En tahdo Malawi-juttuja Suomessa.
Pastori
En vastannut tuohon mitään.
Lähdin Suomeen.
Suomessa yhä mietin, mitä voisin tehdä saadakseni asioita kuntoon. Kysyin eräältä suomen Missionuorten johtajalta neuvoa ja hän kehoitti minua vain rukoilemaan Howardin puolesta. Jumala näki kultaa likaisessa mudassa ja minun tuli siunata tuota kultaa hänessä.
Huhtikuussa 2009 menin OoA:n kokoukseen Suomessa. Olin päättänyt sanoa Howardille tismalleen saman lauseen kuin olin aiemmin kirjoittanut hänelle. Sen tein, ja hän sanoi, että oli antanut minulle anteeksi jo kauan sitten (!) (Eipä ollut minulle sitä kertonut…) , ja sitten, ikään kuin piikkinä, hän jatkoi sanoen: ” Minähän sanoin, että olet sidottu, kunnes teet sen kunnolla.”
Sen jälkeen en ole ollut missään yhteydessä häneen, paitsi tervehdin häntä Giftin häissä (hän tuli Suomeen opiskelemaan ja löysi itselleen ihanan vaimon täältä!). Olin todella pettynyt siihen, että Gift kutsui hänet. Hän piti häissä puheen ja vain halvensi Giftiä kaikkien hänen ystäviensä ja perheensä edessä (”Älä koskaan anna Giftin harrastaa mitään bisnestä, hän vain epäonnistuu siinä” jne.) Olin niin vihainen! Ja sitten hän vain hymyillen purjehti tilaisuudesta pois.
Hän on ilmiselvästi kertonut täällä Suomessa mielipiteensä minusta. Juuri äsken kuulin, että eräs seurakunnan johtaja oli sanonut ystävälleni, että minun mielipiteitäni ei voi ottaa vakavasti, koska minulla oli ”niitä mies-juttuja siellä Malawissa”… Tahtoisin todella tietää, mitä mies-juttuja minulla siellä oli. Itse en huomannut yhden yhtäkään!
Mutta tämä on minun kertomukseni, tai ainakin osa siitä. Jos minulla ei olisi ollut tuota edeltävää kokemusta narsistisesta miehestä (lapseni isä), olisin varmasti ollut paljon enemmän haavoilla Malawista palattuani. Nyt olin edes hieman oppinut näkemään sitä, mikä on totta ja mikä valetta. Jopa poikani sanoi kerran itkien auton takapenkiltä (kun Paisley oli huutanut minulle puhelimessa), että: ”Eikö Raamattukin sano, että olkaa kilttejä/helläsydämisiä toinen toisillenne?” Niinpä, niin meidän pitäisi olla.
Minä todella toivon ja rukoilen, että Jumala pääsee läpi Michel Howardin sydämeen. Sitä todellakin toivon ja rukoilen! Hänessä on hyvää, ne palaset kultaa mudassa…

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s